Puurossipohja ilman tuuletusta
Puinen huonosti tuulettuva rossipohja on yleinen riskirakenne, jota on käytetty erityisesti ennen toista maailmansotaa rakennetuissa omakotitaloissa sekä kellarittomissa rintamamiestaloissa. Puisia rossipohjia on käytetty jonkin verran myös uudemmissa 2000-luvulla rakennetuissa pakettitaloissa.
Vanhemmat rossipohjat ovat hirsirakenteisia ja orgaanisilla materiaaleilla lämmöneristettyjä. Uudemmat ovat yleensä kertopuurakenteisia ja villalla tai polyuretaanilla eristettyjä.
Puisesta rossipohjasta tulee riskirakenne, jos sen alapuolisen ilmatilan tuuletus on puutteellista tai maatäyttö on märkää ja huonosti kosteutta läpäisevää (savi tms.).
Käyttökohteet
Puurakenteista rossipohjaa on käytetty lähinnä pientaloissa (omakotitalot, paritalot ja rivitalot).
Käyttövuodet
Puurakenteinen rossipohja on yksi pientalojen vanhimmista alapohjarakenteista. Rakenne on ollut omakotitaloissa käytössä yli sata vuotta.
Hirsirakenteinen orgaanisilla materiaaleilla lämmöneristetty rossipohja oli omakotitalojen yleisin alapohjarakenne aina toiseen maailmansotaan asti. Sodan jälkeen rakennetta käytettiin yhä, mutta keskuslämmityksen ja kellarikerroksen yleistyminen vähensi sen käyttöä.
1960-luvulla rakenteen käyttö väheni merkittävästi, kun kellarillisista rintamamiestaloista siirryttiin matalien yksikerroksisten talojen aikaan.
Puurakenteista rossipohjaa on käytetty myös uudemmissa 2000-luvulla rakennetuissa pakettitaloissa. Uudemmissa rakennuksissa käytetään hirsipalkkien sijaan esim. kertopuupalkkeja ja orgaanisen lämmöneristeen sijaan esim. mineraalivillaa, puukuitueristettä ”ekovilla” tai polyuretaanilevyjä.
2020-luvun pientaloihin rossipohja tehdään yleensä betonirakenteisena, mutta puisen rakenteen käyttäminen on kuitenkin edelleen mahdollista. Puisia rakenteita on esitetty voimassa olevassa alapohjarakenteita koskevassa RT-ohjekortissa, eikä niiden käyttämistä ole rajoitettu myöskään uusimmissa rakentamismääräyksissä.
Alla on esitetty hirsirakenteisen rossipohjan yleisyys eri vuosikymmeninä rakennetuissa pientaloissa. Punainen väri tarkoittaa, että käyttö oli yleistä ja oranssi väri, että käyttö oli tavallista.
Rakenteen tunnistaminen
Puisen rossipohjan tunnistaa rakennekuvista, mutta se kannattaa aina tarkastaa rakenteen alapuolisesta ryömintätilasta käsin. Jos ryömintätilaan ei ole kulkua, on syytä huolestua.
Rakenteen toimintaedellytyksiä pystyy aika hyvin arvioimaan jo aistinvaraisesti ryömintätilassa ryömimällä. Alapohjan puuosien kuntoa kannattaa tarkastella esim. puukon avulla – pehmennyt puu viittaa vaurioon.
Merkittävimmät riskit
Puurakenteinen rossipohja sisältää runsaasti kosteus- ja sisäilmariskejä, joista merkittävimpiä ovat:
- Ryömintätilan pohjalle lammikoituu vettä ja maa-aines pysyy jatkuvasti kosteana.
- Kostea maa tai ilmatilan puutteellinen tuuletus lisäävät alapohjarakenteen kosteusrasitusta.
- Kohonnut kosteus voi aiheuttaa alapohjan hirsi- tai puupalkkeihin laho- tai hyönteisvaurioita.
- Alapohjan lämmöneriste voi mikrobivaurioita kohonneen kosteuspitoisuuden seurauksena.
- Vanhemmat alapohjarakenteet saattavat sisältää haitallisia PAH-yhdisteitä (kreosootti).
- Ryömintätilasta on ilmayhteys sisäilmaan, jolloin vauriot heikentävät sisäilman laatua ja saattavat aiheuttaa sisäilmaongelmia.
Vaurioitumisen todennäköisyys
Puinen rossipohja ei automaattisesti tarkoita, että rakenteessa on vaurio. Suomesta löytyy paljon yli satavuotiaita hirsirakenteisia rossipohjia, jotka ovat hyvässä kunnossa. Kyseiset rakennukset ovat yleensä perustettu maaston korkeimpaan kohtaan ja hyvän perusmaan varaan.
Rossipohjan vaurioitumisen riski on suurin yleensä keväisin, jolloin talven jäljiltä viileään ryömintätilaan pääsee lämmintä ja kosteaa tuuletusilmaa. Ilmatilan suhteellinen kosteus nousee ja mikrobivaurion riski kasvaa. Oikeaoppisestikin toteutettu puurakenteinen rossipohja on keväisin altis mikrobivaurioille.
Aiemmin on ollut tapana laskea ilmatilan kosteuspitoisuutta levittämällä muovikalvo ryömintätilan pohjalle. Muovikalvo ei ole hyvä ratkaisu, koska muovin alle jäävässä maa-aineksessa käynnistyy voimakas eliökasvu. Parempi keino on korvata ryömintätilan pohjalla oleva hiekka/savi paksulla kerroksella soraa tai sepeliä.
Puisen rossipohjan kunto kannattaa yleensä selvittää tarkemmilla tutkimuksilla. Kunnossa olevaa rakennetta ei kannata muuttaa – jos rakenne ei ole vaurioitunut viimeisen sadan vuoden aikana, se tuskin vaurioituu tulevien vuosikymmentenkään kuluessa.
Vaurioriskiä pienentävät asiat
Puurakenteisen rossipohjan kosteus- ja mikrobivaurioitumisen riskiä pienentävät mm. seuraavat seikat:
- Rakennuksesta poispäin kallistavat vierustojen maanpinnat, sadevesien ohjaaminen pois sokkelin luota sekä toimivat salaojat.
- Hyvä rakennuspaikka ja perusmaa.
- Hyvin kosteutta kestävästä materiaalista valmistettu alapohjarakenne.
- Oikeaoppisesti tuuletettu ja riittävän korkea (min. 500 mm, suositus 800 mm) alapuolinen ryömintätila.
- Ryömintätilan pohjalla käytetty sora tai sepeli.
- Ryömintätilan maan lämmöneristäminen (EPS, XPS tms.).
Lue lisää: Mitkä ovat riskeihin tai vaurioihin viittavia havaintoja asuntonäytöllä?
