Kellarin seinä ilman vedeneristystä
Tässä julkaisussa keskitytään kellarillisten pientalojen uudempiin, erityisesti 1980…2000-luvuilla käytettyihin maanvastaisiin seinärakenteisiin, jotka ovat yleensä muurattu kevytsoraharkoista, ja joiden ulkopuolelta puuttuu vedeneristys. Vedeneristämätön maanvastainen seinä, tai seinä, jonka perustukset ovat huonosti salaojitetut tai salaojittamattomat on riskirakenne.
Rakenteen ulkopinnassa on voitu käyttää perusmuurilevyä (patolevy) ja sisäpinnassa puukoolausta/lämmöneristystä.
Vanhemmat, erityisesti vuosina 1940–1990 käytetyt maanvastaiset seinärakenteet, jotka ovat sekä kosteus- että lämmöneristetty kokonaan sisäpuolelta ovat tunnetumpi riskirakenne, niistä on kerrottu tarkemmin täällä.
Käyttökohteet
Kevytsoraharkoista muurattuja vedeneristämättömiä kellarin maanvastaisia seiniä on käytetty lähinnä pientaloissa (omakotitalot, paritalot ja rivitalot).
Käyttövuodet
Kevytsora (Leca) tuli Suomessa markkinoille vuonna 1949, mutta kevytsoraharkkojen käyttö yleistyi kellarillisten pientalojen perusmuurissa vasta 1970-luvun lopulta lähtien. Mallia otettiin Ruotsista, jossa kevytsoraharkkoja oli käytetty pientalojen kellarin seinissä jo aikaisemmin.
Harkoista muurattuja kellarin seiniä ei useinkaan vedeneristetty ollenkaan. Tärkeää on huomioida, että perusmuurilevy (patolevy) ei ole vedeneriste. Vuonna 1979 julkaistussa RIL 177 Lämmön- ja kosteudeneristys -kirjassa ulkopuolelta perusmuurilevyllä (aaltolevy, patolevy tms.) suojattua kevytsoraharkoista muurattua kellarin maanvastaista seinää käsitellään kosteuseristämättömänä rakenteena.
Vuonna 1998 päivitettyjen rakennusmääräysten mukaan (SRMK C2) kellarin seinät tuli jatkossa vedeneristää aina kantavan rakenteen ulkopuolelta. Lisäksi ensimmäistä kertaa ohjeistettiin selkeästi, että salaojaputket tulee asentaa anturan alapinnan alapuolelle.
Vedeneristämätön maanvastainen kevytsoraharkoista muurattu kellarin seinä poistui kuitenkin vasta vuonna 2003 julkaistusta ulkoseiniä koskevasta RT-ohjekortista. Samasta kortista oli poistettu myös harkkoseinän sisäpuolinen, ilman tuuletusrakoa toteutettu lämmöneristys.
Pelkällä perusmuurilevyllä suojattua harkoista muurattua kellarin maanvastaista seinää voidaan pitää hyvän rakentamistavan mukaisena ennen vuotta 2003 rakennetuissa taloissa.
Vuodesta 2003 lähtien on harkkoseinän ulkopinta tullut vedeneristää kumibitumikermillä ja harkon ulkopinta tasoittaa (slammata) ennen kermin asennusta.
Alla on esitetty vedeneristämättömien harkoista muurattujen kellarin seinien yleisyys eri vuosikymmeninä rakennetuissa taloissa. Punainen väri tarkoittaa, että käyttö oli yleistä ja oranssi väri, että käyttö oli tavallista.
Rakenteen tunnistaminen
Kellarin seinän ulkopuolisen vedeneristyksen olemassaoloa ja kuntoa voi arvioida sokkelin viereen kaivetusta koekuopasta. Kuopasta yleensä näkee:
- Onko harkkosokkeli tasoitettu myös maanpinnan alapuoliselta osuudelta?
- Mikä vedeneriste rakenteen ulkopinnassa on ja miten se on asennettu?
Kellarista käsin tarkasteltuna sisäpuoliseen lämmöneristykseen viittaa, jos seinäpinnat tuntuvat koputtamalla ontoilta – tällöin seiniä vasten on rakennettu puurunkoinen levyseinä. Läheskään aina levyn taakse ei kuitenkaan ole asennettu lämmöneristettä tai lämmöneristeen ja harkkoseinän väliin on jätetty ilmarako. Toteutustapa selviää viimeistään levyyn tehtävällä rakenneavauksella.
Merkittävimmät riskit
Kellarin maanvastaiset seinät sisältävät kosteus- ja sisäilmariskejä, joista merkittävimpiä ovat:
- Tasoittamaton ja vedeneristämätön harkkoseinä läpäisee Radon-kaasua.
- Rakenteen ulkopuolelta puuttuvan vedeneristyksen takia maakosteus saattaa päästä tunkeutumaan harkkoseinään.
- Väärään korkoon asennettujen salaojien takia kosteus voi nousta kapillaarisesti betonianturaa pitkin rakenteen alaosaan.
- Maaperän kosteus voi aiheuttaa mikrobikasvua sisäpuolisessa lämmöneristeessä tai puurungossa.
- Mikrobivaurioituneista materiaaleista on ilmayhteys sisäilmaan, jolloin vauriot heikentävät sisäilman laatua ja saattavat aiheuttaa sisäilmaongelmia.
Vaurioitumisen todennäköisyys
Rakenteen vaurioituminen ei yleensä ole kovin todennäköistä, ja mahdollinen vaurio sijaitsee usein vain rakenteen alaosassa, koska kevytsoraharkkoja pitkin kosteus ei siirry samalla tavalla kapillaarisesti, kuin betonia pitkin. Lisäksi mikrobivaurion syntymisen kannalta on oleellista, että rakenteen sisäpinnassa on materiaaleja, jotka voivat vaurioitua kosteudesta.
Rakenteessa on yleensä vaurio, jos:
- Seinä sijaitsee ylärinteen puolella, jossa maanpinta viettää pitkältä matkalta rakennusta kohti tai pohjaveden pinta on korkealla, jolloin seinää vasten kohdistuu vedenpainetta.
- Betonianturan yläreuna on lähes lattiapinnan tasolla.
- Sisäpuolinen puukoolaus/lämmöneristys alkaa kellarin alapohjan betonilaatan sijaan yläreunan suoraan anturan päältä.
Sisäpuolisten materiaalikerrosten kunto kannattaa yleensä selvittää tarkemmilla tutkimuksilla. Kunnossa olevaa rakennetta ei ole välttämätöntä korjata – jos rakenne ei ole vaurioitunut viimeisten vuosikymmenten aikana, se tuskin vaurioituu tulevien vuosikymmentenkään kuluessa.
Vaurioriskiä pienentävät asiat
Kellarin seinän kosteus- ja mikrobivaurioitumisen riskiä pienentävät mm. seuraavat seikat:
- Rakennuksesta poispäin kallistavat vierustojen maanpinnat.
- Toimivat ja anturan alapinnan alapuolella sijaitsevat salaojat.
- Vesikaton sadevesien ohjaaminen pois seinän vierustalta.
- Perusmuuria vasten oleva pystysalaojakerros (sora-/sepelikaista).
- Rakenteen ulkopintaan lisätty lämmöneristys (EPS tms.)
- Ehjä ja oikeaoppisesti asennettu vedeneristys (kumibitumikermi) rakenteen ulkopinnassa.
- Tasoite (slammaus) perusmuurin sisä- ja ulkopinnalla.
- Ilmarako sisäpuolisen lämmöneristeen ja kantavan rakenneosan välissä tai ei sisäpuolisia rakennekerroksia ollenkaan.
- Hyvin kosteutta kestävästä materiaalista valmistettu sisäpuolinen lämmöneriste.
Lue lisää: Mitkä ovat riskeihin tai vaurioihin viittavia havaintoja asuntonäytöllä?
