1960-luvun omakotitalot

1960-luvun omakotitalo on tyypillisesti profiililtaan matala ja lättänä. Julkisivu on lauta- tai tiiliverhoiltu. Vesikatto on loiva harja- tai pulpettikatto, joka saattaa olla naamioitu tasakatoksi.

1960-luvulla pientaloja rakennettiin ympäri Suomea. Vuosikymmenen kuluessa myös rivitalojen määrä alkoi lisääntyä merkittävästi.

Yhteiskunta ja rakentaminen 1960-luvulla

1960-luku Suomessa oli taloudellisen kasvun aikaa. Sodasta ja sotakorvauksista oli selvitty ja energian sekä raaka-aineiden hinnat olivat matalalla. Ihmisten haaveet kohdistuivat omistusasuntoon ja kodinkoneisiin. Televisiot ja autot yleistyivät. Nuorisokulttuuri nousi merkittävään rooliin, kun suuret ikäluokat tulivat teini-ikään.

Yhteiskunnan rakenteessa tapahtui valtava muutos, kun maa- ja metsätalous koneellistuivat.

Valtava määrä alkutuotannon työpaikoista hävisi, kun hevoset vaihtuivat traktoreihin. Suuri muuttoliike maaseudulta kaupunkeihin käynnistyi. Maaseudun työvoima siirtyi pääosin palvelualalle. Suuren muuton takia kaupunkien asuntotilanne paheni entisestään. Monet suomalaiset muuttivat Ruotsiin.

Pientalojen osuus asuinrakentaminen volyymista pieneni merkittävästi, vaikka pientaloja rakennettiin määrällisesti edelleen paljon. Rintamamiestaloista siirryttiin matalien loivakattoisten lättähattujen aikaan ja rivitalot alkoivat yleistyä. Omatoimirakentamisen osuus pieneni ja tyyppitalojen tilalle tulivat talopaketit. Omakotitalojen status muuttui työväen asunnosta ylemmän keskiluokan asunnoksi.

Arkkitehtuuri ja asuntosuunnittelu 1960-luvun omakotitalossa

1960-luvun aikana tapahtui suuri muutos pientalojen ulkonäössä, kun rintamamiestaloista siirryttiin kohti funktionalismin ihanteita paremmin noudattavia matalia lättähattutaloja. Suuri osa taloista rakennettiin uusimpien tyyppipiirustusten mukaisesti, mutta myös talopaketit alkoivat yleistyä.

Tyypillinen omakotitalo rakennettiin suhteellisen isolle tontille, tavanomainen tontin pinta-ala on noin 1100 m². Tontti on yleensä oma, vuokratonttien osuus oli noin 10 % luokkaa. Talo on yksikerroksinen ja profiililtaan matala. Ulkonäössä on eroavaisuuksia riippuen siitä, onko talo rakennettu vuosikymmenen alussa vai lopussa: vuosikymmenen alun talot ovat vaaleamman ja kevyemmän oloisia kuin vuosikymmenen lopun talot.

Betonisokkeli madaltui vuosikymmenen kuluessa ja se jätettiin yleensä puhtaalle betonipinnalle tai maalattiin. Sokkeli saatettiin myös levyttää. Julkisivumateriaaleissa alkoi tapahtua runsaasti vaihtelua, kun perinteisen lautaverhouksen rinnalle tulivat levyverhous, rappaus ja puhtaaksimuurattu tiili. Lautaverhous tehtiin tavallisesti vaakasuuntaisesta limilaudoituksesta tai pystysuuntaisesta lomalaudoituksesta. Levyjulkisivut tehtiin asbestia sisältävästä Minerit-levystä. Tavallista on puhtaaksimuuratut päätyseinät ja levytetyt/laudoitetut/rapatut sivuseinät.

Julkisivun väritys oli vuosikymmenen alussa yleensä vaalea, suosittuja värejä olivat valkoinen, vihreä, keltainen ja harmaa. Vuosikymmenen loppua kohti mentäessä julkisivun väritys muuttui tummemmaksi.

Olohuoneen ikkunoiden koko kasvoi merkittävästi aikaisempaan verrattuna, mutta toissijaisissa tiloissa voitiin siirtyä käyttämään pientä seinän yläreunaan asennettua ikkunaa. Ikkuna koostuu tavallisesti kahdesta ruudusta, joista toinen on iso neliö ja toinen sen vieressä oleva hoikka tuuletusikkuna. Vuosikymmenen kuluessa ikkunakarmien ja -listojen väri muuttui valkoisesta tummanruskeaksi.

60-luvun talon tunnistaa loivasta harja- tai pulpettikatosta. Perinteisestä jyrkästä harjakatosta luovuttiin ja tasakatto oli vielä harvinainen. Vuosikymmenen alussa räystäät tehtiin yleensä kevyinä ja avonaisina, vuosikymmenen lopulla raskaampina ja umpinaisina. Umpiräystäissä räystäskolmio paneloitiin tai levytettiin koteloksi. Räystäskourut saatettiin piilottaa kotelorakenteen sisään. Vuosikymmenen alussa räystäät maalattiin yleensä valkoiseksi, mutta vuosikymmenen lopulla tummanruskeiksi. Vesikatteena käytettiin peltiä, bitumihuopaa tai erilaisia markkinoille ilmestyneitä asbestipitoisia katteita, kuten Minerit ja Särmä. Loivan kattokaltevuuden takia tiilikatetta ei käytetty.

Talojen pohjamuodossa tapahtui muutos, kun neliön sijaan yleistyi suorakulmio sekä pohjan jatkeena oleva lisäsiipi. Lisäsiipeen sijoitettiin pesu- ja WC-tilat, tekninen tila sekä autotalli. Terassit ja pergolat ovat yleisiä. Vuosikymmenen alun taloihin tehtiin usein erillinen huone halkoja varten, mutta vuosikymmenen lopun taloista se poistui. Vuosikymmenen lopulla valmistuneista taloista saattaa löytyä sisäuima-allas.

Huonejako muuttui avaraksi, olohuoneen pinta-ala kasvoi ja isot ikkunat tekivät olohuoneesta valoisan. Sisäpinnoilla yleistyivät tumma puuverhous, mosaiikkiparketti sekä ikkunoiden yläpuoliset massiiviset verholaudat.

Talossa on yleensä muurattu savupiippu ja takat ovat yleisiä. Asuintilojen pinta-ala kasvoi, tyypillisen talon pinta-ala on noin 120 m². Huoneet ovat matalia, huonekorkeus on yleensä 240-250 cm.

Omakotitalossa käytetyt rakenteet

1960-luvun pientalojen rakenteissa tapahtui merkittävä muutos, kun aikaisemman hyvän tai routimattoman perusmaan sijaan taloja alettiin perustaa routiville tai huonoille perusmaille, kuten peltoalueille. Myös rakennusmateriaaleissa tapahtui muutos, kun mineraalivilla korvasi perinteisen sahanpurueristeen. Muovista valmistettuja rakennusmateriaaleja alkoi tulla markkinoille 60-luvulla.

Matalat perustukset valettiin betonista. Huonosti kantavan maan (esim. savi) varaan perustettaessa käytettiin yleensä reunavahvistettua laattaa. Savimaille rakennetut talot voivat kellua märän saven päällä. Paremmin kantavilla mailla sokkelipalkki oli tyypillinen perustamistapa. Routarajan alapuolelle kaivetun syvän peruskuopan käyttö väheni. Uusi perustamistapa kopioitiin Ruotsista.

Routimisvaaran vuoksi lattiapinnan tuli olla mahdollisimman lähellä ympäröivää maanpintaa (riskirakenne). Lattiapinnan ja ulkopuolisen maanpinnan väliseksi maksimikorkeudeksi suositeltiin 300 mm, kun aikaisemmin vastaava arvo oli minimikorkeus. Ympäröivän maan routimattomuus perustui rakenteiden läpi tapahtuviin lämpövuotoihin. Eristetilaan sijoitetut lämpöputket vähensivät rakenteiden kosteusvaurio- ja routimisriskiä. 60-luvulla salaojat jätettiin usein tekemättä, mutta poikkeustapauksissa ne saatettiin tehdä betoni- tai tiiliputkista, ilman tarkastuskaivoja.

Sokkeli tehtiin yleensä valesokkelirakenteena (riskirakenne), jossa sokkelin yläreuna on ulkoseinän lämmöneristeen/puurungon alareunaa ylempänä. Vedeneriste (piki) siveltiin sokkelin sisäpintaan. Myös erilaiset sokkelihalkaisut, eli rakenteet, joissa lämmöneriste on betonisokkelin sisällä, yleistyivät. Sokkelien sisällä lämmöneristeenä käytettiin mineraalivillaa tai lastuvillalevyä (Toja). Kellarillisten rakennusten maanvastaiset seinät eristettiin yleensä sisäpuolelta (riskirakenne).

Alapohjarakenne tehtiin yläpuolelta lämmöneristettynä maanvaraisena betonilaattana (riskirakenne). Tavallisesti betonilaatta valettiin suoraan perusmaata (hiekka, savi jne.) vasten. Laatan päälle rakennettiin puukoolattu lattia, joka lämmöneristettiin mineraalivillalla. Purueristettä voitiin käyttää 60-luvun alussa. Kosteuden nousu maasta rakenteeseen pyrittiin estämään betonilaatan yläpintaan sivellyllä vedeneristeellä. Ohjeistuksen mukaan vedeneristys voitiin jättää tekemättä, jos laatan alla käytettiin soraa tai sepeliä.

Alapohja voi olla tehty myös perinteisenä puurakenteisena tuulettuvana rossipohjana tai kaksoisbetonilaattana, jossa laattojen välissä lämmöneristeenä on mineraalivilla tai lastuvillalevy (Toja) (riskirakenne).

Seinät tehtiin puurunkoisina (puurankarakenne), mutta runkotolppien välinen purueriste vaihtui mineraalivillaksi. Seinien puiset alajuoksut sijaitsivat lattiapinnan alapuolella (riskirakenne). Rakenteen sisäpinnalla ei käytetty höyrynsulkumuovia (riski). Ulkoseinien sisäpinnat sekä väliseinien pinnat levytettiin lastulevyillä. Lastulevyt korvasivat aikaisemmin käytössä olleen vinolaudoituksen seinien jäykisteenä.

Lautajulkisivun rinnalla alettiin käyttää tiili- ja levyjulkisivuja. Tiilijulkisivun taustalle ei tehty tuuletusrakoa (riskirakenne). Julkisivulaudoituksen/-levytyksen tausta tehtiin tuulettumattomana tai vaakakoolauksella, jolloin yhteistä pystysuuntaista tuuletusrakoa ei synny. 60-luvun lopussa yleistyi myös tiilestä muurattu sisäkuori sekä tiiliväliseinät.

60-luvulla käytetyt riskirakenteet, kuten matalaperustukset, matala lattiakorko, valesokkeli, vain yläpuolelta lämmöneristetty maanvarainen betonilaatta sekä tuulettumaton tiilijulkisivu olivat kaikki sen ajan ohjeistuksen mukaisia rakenteita.

Yläpohja ja useampikerroksisessa rakennuksessa välipohjat tehtiin puurakenteisina. Katto kasattiin tehdasvalmisteisista kattoristikoista. Täyttönä käytettiin 60-luvun alussa vielä sahanpurua, mutta 60-luvun lopussa mineraalivillaa. Yläpohjan alareunaan ei lisätty höyrynsulkumuovia (riskirakenne).

Ikkunat valmistettiin puusta, mutta käytetyn puutavaran laatu heikkeni vuosikymmenen kuluessa. Ikkunoiden rakenteessa tapahtui muutos, kun perinteisten sisään-ulosaukeavien 2-puitteisten ja 2-lasisten ikkunoiden tilalle tulivat sisäänaukeavat 3-puitteiset ja 3-lasiset ikkunat. Puuosien tumma käsittely nopeutti ikkunoiden vaurioitumista erityisesti aurinkoisella eteläseinustalla. Ikkunoiden ja seinien välissä tilkkeenä on mineraalivilla.

Omakotitalossa käytetyt järjestelmät

1960-luvun pientalossa on vesikiertoinen keskuslämmitys, joka lämpiää öljyllä tai sähköllä. Myös suora sähkölämmitys on mahdollinen.

60-luvulla lähes jokaiseen uuteen pientaloon asennettiin keskuslämmitys jo rakennusvaiheessa. Lämmönlähteenä toimi öljy, jonka suosio oli huipussaan. Öljylämmityksen suosio kuitenkin romahti 70-luvun puolivälissä energiakriisin takia, minkä jälkeen iso osa taloista on vaihtanut öljyn sähkölämmitykseen. Myöhemmin on sähkökattila tai öljykattila voitu päivittää myös esim. maalämpöpumppuun. Kaupunkialueella sijaitseva pientalo on voitu liittää kaukolämpöön.

Keskuslämmityksessä jokaisen ikkunan alla on vesikiertoinen teräspatteri. Patterien lämpöputket on voitu sijoittaa alapohjarakenteen eristetilaan, mikä hankaloittaa vuotojen havaitsemista. Remonttien yhteydessä osaan tiloista on voitu lisätä vesikiertoinen lattialämmitys. Suorassa sähkölämmityksessä jokaisen ikkunan alla on sähköllä toimiva teräspatteri.

Käyttövesiputket on uusittu, niiden materiaalina on kupari, muovi (PEX) tai komposiitti. Alkuperäisiä valurautaisia viemäreitä ei välttämättä ole vielä uusittu, ja ne ovat teknisen käyttöikänsä päässä. Viemäreiden uusiminen vaatii lattian purkamista. Putket on saatettu sukittaa tai pinnoittaa. Mahdollisesti uusitut viemärit ovat PP-muovia (polypropeeni).

1960-luvun omakotitalon ilmanvaihto on painovoimainen. Lue lisää painovoimaisen ilmanvaihdon hyvistä ja huonoista puolista täältä. Painovoimainen ilmanvaihto on saatettu vuosien varrella muuttaa koneelliseksi tulo-poistoilmanvaihdoksi tai koneelliseksi poistoilmanvaihdoksi.

60-luvulla oli tyypillistä jättää korvausilmareitit kokonaan tekemättä, jolloin ilmanvaihtoa ei ole ollenkaan ja ilman vaihtuminen vaatii ikkunatuuletuksen käyttämistä.

Sähköt ovat alkuperäiset ja teknisen käyttöikänsä päässä tai ne on saatettu uusia pintaremontin yhteydessä. Sähkökaapelit ovat MMJ, keittiön, WC- ja märkätilojen pistorasiat ovat maadoitettuja ja muiden tilojen maadoittamattomia. Pistorasioita ei ole vikavirtasuojattu. 

Esimerkkirakennus – 1960-luvun omakotitalo

Arkkitehtuuri: Funktionalismi
Huonekorkeus: 240-250 cm

Perustusrakenteet: Betoni, matalaperustus, valesokkeli
Alapohja: Maanvarainen yläpuolelta lämmöneristetty betonilaatta
Yläpohja: Puuristikot, puru- tai mineraalivillaeristys, ei höyrynsulkua
Ulkoseinät: Puurankarakenteiset + puru- tai mineraalivillaeristys, ei höyrynsulkua
Julkisivu: Tiili, laudoitettu tai päällystetty minerit-levyillä, ei tuuletusrakoa
Ikkunat: Kolminkertaiset, Puu
Vesikatto: Loiva pulpetti- tai harjakatto + pelti- tai huopakate

Lämmitys: Suora sähkölämmitys tai vesikiertoinen patterilämmitys, ikkunoiden alla patterit
Viemärit ja vesijohdot: Alkuperäiset valurautaviemärit käyttöikänsä päässä
Ilmanvaihto: Painovoimainen tai ei ilmanvaihtoa ollenkaan
Sähköt: Uusittu, alkuperäiset sähköt käyttöikänsä päässä

1960-luvun omakotitalon sisäilmaston olosuhteet

Merkittävimmät riskit 1960-luvun omakotitalossa

1960-luvun omakotitalo sisältää tyypillisesti eniten riskejä. 60-luvulle tultaessa rakenteet muuttuivat ja uusien rakennetyyppien aiheuttamat ongelmat tulivat vasta myöhemmin esille. 1960-luvun omakotitalo sisältää riskirakenteita sekä muita kosteus- ja sisäilmariskejä, joista yleisimpiä ja merkittävimpiä ovat:

• Valesokkelirakenne erityisesti, jos seinä on puurunkoinen.
• Kaksoisbetonilaatta-alapohja, jossa kahden betonilaatan välissä on lämmöneristeenä mineraalivilla tai lastuvillalevy (Toja).
• Maanvarainen yläpuolelta lämmöneristetty alapohjarakenne, kun lämmöneristeenä on mineraalivilla tai sahanpuru.
• Alapohjan eristetilassa kulkevat lämpöputket.
• Puuttuvat tai virheellisesti tehdyt salaojat tai salaojat, joihin on ohjattu vesikaton sadevedet.
• Matala korkoero (< 10 cm) 1.kerroksen lattiapinnan ja ulkopuolisen maanpinnan välillä.
• Puurunkoiset väliseinät, joiden alaosa on lattiapinnan alapuolella.
• Tiiliverhoiltu ulkoseinä, jos julkisivun tiilimuurin takaa puuttuu tuuletusrako erityisesti, jos ulkoseinä on puurakenteinen.
• Puurakenteinen mineraalivillalla lämmöneristetty ulkoseinä, josta puuttuu höyrynsulku ja julkisivun taustan tuuletusrako.
• Perustus- ja alapohjarakenteiden kosteudeneristyssivelyt, jotka saattavat sisältää runsaasti haitallisia PAH-yhdisteitä (kreosootti).
• Toimimaton tai huonosti toimiva ilmanvaihto.

Lue lisää: Mitkä ovat riskeihin tai vaurioihin viittavia havaintoja asuntonäytöllä?