Lämmitys eri vuosikymmeninä
Esihistoriallisissa rakennuksissa (kota/maja) lämmiteltiin polttamalla nuotiota rakennuksen keskellä.
Keskiajalla savutupaan kasattiin iso sisäänlämpiävä kivikiuas. Kiukaaseen ei tehty savupiippua (hormi), vaan kiukaan lämmityksestä syntynyt savu täytti tuvan. Savutupia oli maaseudulla asuinkäytössä aina 1900-luvun alkuun asti.
Lämmitysjärjestelmät uudella ajalla
Savuhormilliset takkauunit yleistyivät keskiajan jälkeen. Hormin ansiosta savu ei enää aiheuttanut terveyshaittoja sisätiloissa, mutta iso osa puunpoltosta syntyneestä lämmöstä karkasi savun mukana ulos. Lämpöä paremmin varaavia kaakeliuuneja tuli käyttöön 1700-luvulla. 1800-luvun pientalojen ja kerrostalojen kaikkien asuinhuoneiden sisänurkkiin muurattiin uuni (huonekohtainen uunilämmitys).
Huonekohtainen uunilämmitys säilyi pääasiallisena lämmitysjärjestelmänä pitkälle 1900-luvulle asti.
Lämmitysjärjestelmät 1900-luvun alussa
1900-luvun alussa työlään ja runsaasti lattiapinta-alaa tuhlaavan uunilämmityksen rinnalle tuli keskuslämmitys, joka kerrostaloissa yleistyi 1910-luvulta alkaen ja pientaloissa muutama vuosikymmen myöhemmin. 1920-luvun kerrostaloihin ja 1950-luvun pientaloihin lisättiin keskuslämmitys yleensä jo rakennusvaiheessa.
Aikaisemman huonekohtaisesta lämmitysjärjestelmästä poiketen keskuslämmityksessä kaikkien huoneiden lämmöntuotanto tapahtui keskitetysti yhdessä paikkaa, yleensä kellarissa. Lämpö tuotettiin alkuvaiheessa edelleen puita tai kerrostaloissa yleensä koksia polttamalla.
Yleisimmäksi lämmönjakotavaksi vakiintui vesikiertoinen järjestelmä, jossa keskitetysti lämmitetty vesi kierrätettiin lämpöputkia pitkin ikkunoiden alle sijoitettuihin lämpöpattereiden. Ensimmäiset lämpöpatterit olivat valurautaa ja lämpöjohdot takorautaa. Teräslevypatterit yleistyivät 1930-luvun kerrostaloissa ja teräksiset lämpöjohdot 50-luvulla.
Ensimmäisiä vesikiertoisia lattialämmityksiä alettiin märkätiloihin asentaa toisen maailmansodan jälkeen. Lattialämmitys liitettiin tavallisesti kupariputkilla lämpimään käyttövesiverkostoon.
Lämmitysjärjestelmät 1900-luvun lopussa
Öljylämmitys yleistyi 1950-luvun lopulla ja oli aina 70-luvun energiakriiseihin asti uudiskohteiden yleisin järjestelmä. Öljyn myötä kiinteiden polttoaineiden käyttö väheni merkittävästi. Öljylämmitys oli erittäin suosittu erityisesti 1960-luvun kerrostaloissa ja pientaloissa.
1970-luvun öljykriisit romahduttivat öljylämmityksen suosion ja kiinnostus muita järjestelmiä kohtaan alkoi kasvaa. Ensimmäisiä maalämpö- ja aurinkoenergiajärjestelmiä saatettiin rakentaa jo 1970-luvulla pientaloihin. Aina 1970-luvun loppuun asti saatettiin lämpöputkien eristämiseen käyttää asbestipitoisia tuotteita.
Pientaloihin tehtiin 1980– ja 1990-luvulla yleensä suora sähkölämmitys. 1980– ja 1990-luvun kerrostalot liitettiin kaukolämpöön. Suoran sähkölämmityksen taloissa ei käytetty vesikiertoista lämmönjakojärjestelmää, vaan jokaiseen huoneeseen asennettiin oma sähköpatteri. Vesikiertojärjestelmissä teräksisten lämpöjohtojen rinnalle tulivat muoviputket 80-luvulla. Öljylämmitys koki hetkellisesti uuden kukoistuksen 80-luvun lopulta lähtien, kun öljyn hinta laski jälleen.
Lämmitysjärjestelmät 2000-luvulla
2000-luvulle tultaessa maalämpö sekä erilaiset lämpöpumppujärjestelmät alkoivat kasvattaa suosiotaan. Öljylämmityksen suosio hiipui lopullisesti, kun öljyn hinta nousi uudelleen. Öljyn lisäksi myös sähkön hinta nousi vuosi vuodelta. Vesikiertoinen lattialämmitys yleistyi ja lämpöpattereiden määrä väheni. Lattialämmityksen kytkeminen käyttöveteen kiellettiin vuonna 2007 ja rättipatterien kytkeminen vuonna 2017.
*Kuvaajan data: Heikkonen, E. 1971. Asuntopalvelukset Suomessa 1860-1965.
